Pekka Reinikainen, lääkäri

Olen taustaltani ateisti, Jumalan kieltäjä. Olin aikanani ehdottomasti kristinuskoa ja kaikkea kristillisyyttä vastaan. Pidin kristittyjä vanhanaikaisina, ymmärtämättöminä, eräänlaisina vanhoihin taruihin uskovina muinaisjäänteinä. Olin syvällä sydämessäni täysin vakuuttunut siitä, ettei minusta koskaan, ei minkäänlaisissa olosuhteissa voisi tulla kristittyä. Se oli minulle aivan mahdoton ajatus.

Käsitykseni perustui puhtaasti tieteelliseen maailmankuvaan. Olin luonnontieteen lumoissa, täysin orientoitunut tieteelliseen ajatteluun. Minusta tieteellinen maailmankuva tarjosi vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Minulle oli aivan selvää, että joskus 4 miljardia vuotta sitten oli kiehuvassa maapallon alkuliemessä syntynyt solu, josta vähitellen kehittyi kala, joka aikansa uiskenneltuaan päätti ryhtyä kävelemään. Se oli sitä mieltä, että olisi mukava olla sammakko. Niinpä se muuttui sammakoksi ja vähitellen sisiliskoksi ja siitä rotan kaltaiseksi alkueläimeksi. Tämä taas kehittyi jonkinlaiseksi kummituseläimeksi ja edelleen apinankaltaiseksi esi-isäksi, jonka kautta joitakin miljoonia vuosia sitten syntyi uljas ihminen.

Tämä oli mielestäni täydellinen, hieno kuvaus maailmankaikkeudesta, sen synnystä ja tarkoituksesta. En voinut mitenkään ymmärtää, että jotkut oppimattomat ihmiset edelleen uskoivat Jumalaan.

Mutta sitten rupesi tapahtumaan.

Törmäsin erääseen kauniiseen tyttöön. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Tämä nuori nainen, nykyinen vaimoni, oli kuitenkin rovastin tytär, ja se teki tilanteen hieman hankalaksi. Olin tosin johdonmukainen siinä, että sanoin heti alkuun mielipiteeni kristinuskosta ja kristityistä.

Olen opiskellut lääkäriksi Ranskassa Montpellierissä, maailman vanhimmassa edelleen toimivassa lääketieteellisessä tiedekunnassa.

Pitkällä junamatkalla opiskelupaikkakunnalleni istuin junanvaunussa ja rupesin keskustelemaan vastapäätä istuneen nuoren miehen kanssa. Kävi ilmi, että Charles Beloff, nuori juutalainen biokemisti, opiskeli Montpellierin yliopistossa samoilla biokemian luennoilla kuin minäkin. Hänkin oli päättänyt valmistua lääkäriksi.

Meistä tuli erittäin hyvät ystävät, ja täytyy rehellisesti myöntää, että tuskinpa minusta olisi tullut lääkäriä ilman tämän upean messiaanisen juutalaisen apua. Hän opetti minulle biokemiaa. Retkeilimme yhdessä Etelä-Ranskan vuoristossa, kauniilla joen rannalla. Siellä me puiden siimeksessä keskustelimme biokemiasta – ja Jumalasta.

Charles kertoi minulle Kristuksesta. Se oli kiinnostavaa kuultavaa, mutta pidin sitä vain jonkinlaisena historiallisena keskusteluna. En tuntenut sen paremmin juutalaisuutta kuin kristinuskoakaan siinä määrin, että olisin pystynyt ottamaan niihin kovin syvällisesti kantaa.

Hienotunteisena miehenä Charles kuitenkin kärsivällisesti selitti, kuinka hataralla pohjalla tieteisuskoni ja tieteellinen maailmankuvani oli. Hänen opetuksensa jälkeen tämä oli helppo ymmärtää. Lopulta tajusin konkreettisesti, ja aivan luonnontieteen kannalta katsottuna perustellusti, että on mieletöntä väittää elävän solun, hyvin monimutkaisen koneiston, voivan syntyä jonkinlaisesta alkuliemestä.

Asia tuli harvinaisen selväksi.

Kiitos tämän messiaanisen juutalaisen, rupesin ahkerasti tutkimaan Raamattua – joka osoittautui varsin vaikeaselkoiseksi kirjaksi. Tajusin kuitenkin, että tämän ihmeellisen luomakunnan takana täytyy olla joku suunnittelija. Itsestään tällaista ei voi syntyä. Se asia tuli toki täysin selväksi, mutta joitakin kohtia Raamatusta oli vaikea omaksua. Minun oli vaikea ymmärtää esimerkiksi Johanneksen evankeliumia ja Johanneksen kirjeitä. Sen näin heti, että ne tulvivat rakkautta, mutta minulle tuotti vaikeuksia tajuta, mistä niissä loppujen lopuksi oli kysymys.

Siitä kuitenkin lähti liikkeelle prosessi, joka johti minut Kristuksen luokse.

Tässä kohtaa haluan alleviivata esirukouksen tärkeyttä. Vaimoni kertoi myöhemmin, että hän oli joka ilta polvillaan rukoillut, että minäkin löytäisin Kristuksen, eivätkä nuo rukoukset hukkaan menneetkään.

Tämä johti kuitenkin jonkinlaiseen aivouskoon. Järjen tasolla uskoin, että joku suunnittelija on olemassa. En kuitenkaan tuntenut Kristusta. Se oli vaarallinen tila. Se johti itsehurskauteen ja itsetyytyväisyyteen. Sen tapaiseen itseluottamukseen, että minulla oli ratkaisu hallussani, ja asia tuntui olevan sillä selvä.

Kaikki ei kuitenkaan ollut aivan kohdallaan. Jouduin harhateille. Alkoholin käyttö lisääntyi. Tupakointi lisääntyi. Erilaiset huvit saivat yhä enemmän tilaa elämässäni. Alkoi ilmetä myös erilaisia vaikeuksia. Mielessä pyöri vastaamattomia kysymyksiä: mikä minä olen, minne olen menossa?

Tämäntapaiset ajatukset nousivat esiin esimerkiksi ammattiini liittyviä luottamustoimia hoitaessani. Olin aktiivisesti mukana ammattiyhdistysliikkeessä. Helsingin aluelääkäriyhdistyksen puheenjohtajana olin vuoden 1984 lääkärilakon aikaan lakkopäällikkönä. Silloin rupesi tuntumaan siltä, että olin väärillä teillä. Monet ahdistukset alkoivat painaa sydäntäni.

Oliko oikein mennä lakkoon?

Miten potilaille käy?

Aiheuttaako lakko kohtuutonta kärsimystä hoitoa tarvitsevien elämässä?

Vaimo oli koko tämän ajan käynyt raamattupiirissä, jossa oli rukoiltu puolestani. Hän sai minut eräänä iltana houkuteltua Johanneksen kirkkoon, joka oli aivan täynnä väkeä. Kirkossa oli Ulla-Christina Sjömanin Sanan ja rukouksen ilta. Mennessämme mukaan tuohon ihmispaljouteen ihmettelin itsekseni, miksi olin siellä mukana. Mitä minä siellä tein?

Sitäkin kummastelin, että puhujina oli naisia. ”Onko nykyään tapana, että naiset puhuvat kirkossa?”

Illan edetessä pidemmälle oli pakko myöntää, että sanoma oli väkevä. Ulla-Christina Sjöman kertoi nuoresta miehestä, jolla oli kaikenlaisia ongelmia elämänsä kanssa, päihteistä lähtien. Kun puhuja kertomuksensa lopuksi mainitsi, että tämän nuoren miehen nimi oli Pekka, niin nuo sanat iskivät minuun kuin salama. Jokin ihmeellinen voima nosti minut ylös. Se tapahtui niin rajulla tavalla, että penkki olisi varmaan noussut mukana, jos se olisi ollut liimattuna minuun riittävän tukevasti. Sama voima kuljetti minut suoraan puhujan eteen. Itse en käsittänyt käytöstäni lainkaan. Minun oli vain mentävä seurakunnan eteen.

Saman tien puhuin elämäni huolet Ulla-Christina Sjömanille ja pyysin, että rukoilisimme minun puolestani, mutta myös lääkärien puolesta ja sen puolesta, ettei lakkoa tulisi. Täytyy sanoa, että sen jälkeen mikään elämässäni ei ollut niin kuin ennen. Ikään kuin jokin suuri voima olisi ravistellut minua seuraavina päivinä. Minä, joka olin tuntenut olevani joku hieno, pikkusormi pystyssä sherryä naukkaileva, sikaria tuprutteleva, jumaluudesta ja lääketieteestä perillä oleva kulttuuripersoona, tajusin yhtäkkiä, että minähän olen kauhea, itsekäs, inhottava ihminen. Täynnä syntiä, pahuutta ja pahoja ajatuksia. Ymmärsin sellaisena olevani ilman muuta menossa kadotukseen. Tajusin täysin selvästi, että vain Kristus voi minut pelastaa.

Putosin polvilleni. Itkin ja tunnustin syntini. Kristus muutti minut. Sisimmästäni lähti kiitos ja rukous. Tunsin, etten tarvitse enää mitään siitä, mihin olin siihen asti ripustautunut. Kaadoin välittömästi kaikki alkoholijuomat pois, heitin tupakat menemään. Kaikki muuttui täydellisesti. Jopa siinä määrin, että ympäristönikin sen huomasi.

Töihin mentyäni yksi potilaistani, iäkkään puoleinen rouva – taisi olla ensimmäisiä tämän muutoksen jälkeen vastaanotolleni tulleista – katsoi minua pitkään ja totesi:
- Olen tullut tapaamaan tohtori Reinikaista, mutta te ette ole tohtori Reinikainen.

Samaan seminaariin kanssani osallistunut kollega kierteli ja kaarteli ympärilläni, katseli minua pitkään silmät pyöreinä. Lopulta hän rohkeni esittää suoran kysymyksen.
- Mikä sinua vaivaa, Pekka, kun olet noin rauhallinen ja levollinen.

Hänkin huomasi minussa tapahtuneen muutoksen.

Elämäni ikään kuin alkoi vasta noista hetkistä. Tuntui kuin olisin ollut kuolleena siihen asti. Elämä muuttui rikkaaksi, jännittäväksi. Siihen tuli tarkoitus ja päämäärä. Tiesin, että vaikka elämä päättyisi, niin sillä hetkellä se todella vasta alkaisi. Olisin menossa Kristuksen luo. Pääsisin taivaan kotiin Hänen tykönsä. Pelko kaikkosi. Tuli kaikella tavalla hyvä olo.

Prosessi oli kuitenkin pitkä ja taistelu kova. Näin jälkeen päin ajatellen tämä saattoi johtua siitä, että minulla oli tapana harrastaa joogaa. Tämä tosin on omaa arveluani, mutta sillä todella saattoi olla jotakin vaikutusta tämän kasvuprosessin pitkittymiseen.

Joka tapauksessa Jumala puuttui elämääni niin kouriintuntuvasti, ettei minulle, entiselle ateistille, jäänyt hetkeksikään epäselväksi, onko Hän olemassa vai ei.

Kerroin näistä kokemuksista myöhemmin Ulla-Christina Sjömanille. Hän sanoi liittäneensä nimeni yöpöydällään olleeseen esirukouslistaan, jota hän piti aivan erityisen tärkeistä rukousaiheistaan. Täytyy sanoa, että nuo rukoukset – varmaan monien muiden ohessa – aiheuttivat elämääni melkoista ravistelua.

Tärkeätä on, että Herra asuu sinun sydämessäsi ja täyttää sinut Hengellään ja ohjaa sinua kaikissa töissäsi.

Tärkeätä on, että täytät sydämesi ja mielesi Herran Sanalla, jolloin Hän voi puhua sinulle Sanansa kautta.

Monet ihmettelevät, kuinka Herra voi johdattaa ja kuinka Hän voi puhua. Ei Hän voikaan, ellei sinun sydämesi ole täynnä Jumalan Sanaa. Minulle itselleni Herra puhuu rukouksessa nostamalla sydämelleni jonkin Sanan kohdan, josta saan vastauksen.

Olen tullut huomaamaan, että jos Sanan lukeminen ja tutkiminen unohtuu, niin kristinusko voi kuivua kasaan ja kuolla.

”Kirjoitettu on: ’Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee’.”
(Matt. 4:4)

Me siis olemme kuoleman vaarassa, ellemme lue Raamattua.

Joitakin vuosia sitten huomasin, että uskonelämäni ikään kuin köyhtyi, näivettyi. Silloin tajusin, että en lukenut Raamattua lainkaan. Aloin puolustella itseäni: eihän minulla ole aikaa! Tämän selityksen kuultuaan joku ystävä totesi, että ei sitä tule olemaankaan, ellen ota sitä. Ellen varaa vuorokaudestani tiettyä aikaa Raamatun lukemiseen.

Päätin laittaa herätyskellon soimaan aamulla tuntia aikaisemmin. Sen tunnin varasin Herralle, Sanan lukemiselle ja rukoukselle. Tämä taas muutti elämäni aivan erilaiseksi. Nykyisin en lähde yhtenäkään päivänä töihin tai muihin tehtäviin ilman rukousta, ilman vyöttäytymistä Efesolaiskirjeen 6. luvun mukaiseen Jumalan sota-asuun. Tämä maailma on paha. Se on täynnä houkutuksia ja vääriä, vahingollisia ajatuksia. Kuinka helposti täällä mennäänkään harhaan, jos Herran Sana ei ole ”jalkaimme lamppuna” (Ps. 119:105).

Olen viime vuosina kulkenut ahkerasti ympäri Suomea julistamassa tätä sanomaa: Jumalan kunniaa luonnossa, Kaikkivaltiaan hyvää huolenpitoa ja Jumalan valtakunnan todellisuutta. Pidän tällaista julistusta tärkeänä erityisesti kristityille. Näkyni on Uudesta testamentista, siitä kohdasta, jossa Kristus ylösnousemuksensa jälkeen ilmestyi kalassa olleille opetuslapsilleen Gennesaretin järvellä. Myöhemmin Hän kutsui heidät hiilivalkealle syömään leipää ja kalaa ja sanoi Pietarille: ”Ruoki minun karitsoitani” (Joh. 21:15).

Tämä on minun näkyni.

Monet ihmettelevät, miksi kristityille pitää saarnata Jumalasta ja Hänen todellisuudestaan. Totuus on kuitenkin se, että juuri heille pitää puhua. Tässä ajassa houkutukset ja eksytykset helposti vetävät Jumalan lapsia luopumukseen. Tämän takia kristityt täytyy ikään kuin rokottaa tätä vaaraa vastaan. Myös sen takia, että ilman muuta suurin yksittäinen syy siihen, että nykyihminen ei enää usko Jumalaan, on se sama tieteellinen maailmankuva, joka minutkin vangitsi ja lumosi pois Kristuksesta.

Pidän tämän sanoman julistamista ykkösasiana, jotta saamme ihmiset vakuuttuneiksi Jumalan todellisuudesta. Jumalan kaikkivaltius ja suuruus tulee näkyviin Jumalan teoissa. Jopa niin selvästi, että ihmisellä ei ole mitään millä itseään puolustella, ellei hän tätä ymmärrä.

Pekka Reinikainen, lääkäri

Tämä kirjoitus on kirjasta: Reinikainen Pekka, Nooan päivät, Kuva ja Sana, 2003.
Copyright © Pekka Reinikainen ja Kuva ja Sana 2003. Käytetty luvalla. Used with permission.